Syötteen historia

10 vuotta Syötteen kansallispuistossa

Syötteen kansallispuisto perustettiin vuonna 2000 suojelemaan koillismaalaista vaaramaisemaa, alueen erikoisia rinne- ja lakisoita sekä vanhoja kuusikkometsiä ja niiden lajistoa. Vaikka kansallispuiston päätarkoitus onkin suojella luontoa, perustamisella oli suuri merkitys matkailukeskuksen luontomatkailutoiminnan kehittymiselle. Kuntien panos oli merkittävä kansallispuiston saamiseksi Syötteelle eikä ilman alueen toimijoiden myötävaikutusta nyt juhlittaisi kansallispuiston 10-vuotisjuhlia. Lue lisää Syötteen kansallispuiston ensimmäisestä vuosikymmenestä.

Maankäytön historia

Syötteen kansallispuiston tunnuksessa kuvataan alueen rikasta maankäytön historian perinnettä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Alussa kaskisavut nousivat Syötteen kuusikkovaarojen rinteillä, ja myöhemmin niittysauna vaarojen lomassa odotti heinämiehiä suoniitylle. Alueen historiaperinnettä on tallennettu luontokeskuksen näyttelyyn. Syötteen kansallispuiston palvelurakenteiden tyylin yksityiskohdissa löytyy monia Syötteen alueen rakennusperintöön viittaavia yksityiskohtia.

Kansallispuistosta ja sen lähialueista on tehty julkaisu Maankäytön historia Syötteen alueella (www.metsa.fi), jossa kerrotaan alueen asutuksen synnystä, eränkäynnistä, kaskiviljelyn ja niittykulttuurin sekä metsätalouden ajoista poronhoitoa ja tervanpolttoaikoja unohtamatta. Julkaisua on myynnissä mm. Syötteen luontokeskuksessa.

Kaskiviljelyn aika

Pudasjärven ja Taivalkosken erämaihin 1500-luvun loppupuolella saapuneet savolaiset toivat mukanaan kaskiviljelyn taidon. Nykyisen kansallispuiston alueella, Pudasjärven ja Taivalkosken pohjoisosissa sekä Posion eteläosissa, sijaitsi lukuisia kaskiviljelylle sopivia kuusikkovaaroja, jotka hyödynnettiin tarkoin, joko luvallisesti tai luvattomasti. Kaskiviljaa kasvatettiin vielä 1800-luvun puolivälissä. Kaskenpoltosta kertovat monet aho-loppuiset paikannimet puistossa, kuten Halla-aho, Virsuaho ja Karhuaho.

Kaskenpolton ja kaskista karanneiden metsäpalojen seurauksena alueelle syntyi aluksi lehtimetsiä ja myöhemmin lehti- ja havupuiden muodostamia sekametsiä, jotka ovat rikastuttaneet alueen lajistoa. Muun muassa liito-orava on selvästi hyötynyt kaskeamisesta.

Kaskikauden vähittäinen hiipuminen 1800-luvun lopulla kytkeytyy Metsähallituksen perustamiseen vuonna 1859. Kaskeaminen kulutti metsävaroja, jotka Metsähallitus halusi säästää sahateollisuuden tarpeisiin.

Niittykulttuuri

Torppariajalla peltotalous oli hyvin kehittymätöntä. Vasta Metsähallituksen asettamat kaskeamisrajoitukset pakottivat torpparit siirtymään karjatalouteen. Torppien pienialaisilla, jopa alle puolen hehtaarin peltoaloilla kasvatettiin leipäviljaa ja perunaa. Talviheinät karjalle piti koota lukuisilta kruununmaan luonnonniityiltä. Luonnontilaiset laajat suot tuottivat kuitenkin vähän, eikä niitä voitu niittää joka vuosi. Viimeiset heinät luonnonniityiltä koottiin 1960-luvulla.

Notko- ja luhtaniityt olivat soita parempia niittokohteita, koska niissä tulvavesi esti sammaloitumista ja metsänkasvua. Niinpä niityn läpi virtaavaan puroon rakennettiin tammi eli pato, jolla vesi nostettiin niitylle heinänkasvun ajaksi. Pato avattiin ja niitty kuivatettiin heinäkuun lopulla ennen heinän niittoa. Tunnettuja patoniittyjä Syötteen kansallispuistossa ovat Jylkynpaise ja Uusipaise Taivalkoskella ja Moskavaaranpaise Pudasjärvellä. Nimien loppuosa, -paise, kuvaa veden nostoa niitylle, mitä kutsuttiin paisutukseksi.

Myös järvien ja lampien rantojen luhtaniityt olivat ravinteikkaita ja hyväkasvuisia. Järven vettä laskemalla saatiin rantaan lisää luhtaniittymaata. Hyvä esimerkki rantaniitystä on Vaara-Salmisen rannalla Salmitunturissa.

Rytivaaran kruununmetsätorpalle kuuluneelle Latolammen suoniitylle on rakennettu lato ja niityn tulvittamiseen tarvittava pato samoille paikoille, missä ne ovat ennenkin sijainneet. Syötteen alueen luontomatkailuyrittäjät järjestävät torpalle ja Latolammen niitylle opastettuja retkiä. Lisätietoa retkistä saa Syötteen luontokeskuksesta.

Perinnemaisemat

Niittykulttuurin ajoilta alueelle jäi useita arvokkaita perinnemaisemia. Lisäksi valtakunnallisesti arvokas Peuronojan juoksutusniitty sijaitsee aivan puiston rajan läheisyydessä Jaaskamonvaaran ja Isovaaran välissä. Maakunnallisesti arvokkaaksi on luokiteltu Latva-Korte-Kärppävaaran alueella sijaitseva Liiverin niitty. Paikallisesti arvokkaita niittyjä ovat Selkävaaran ja Ahmavaaran välissä sijaitsevat Latvalamminsuon ja Ahmalammin suoniityt sekä nyt vuosittain niitettävä Rytivaaran torpan pihaniitty.

Metsätalous ja savottakulttuuri

Metsätyöt olivat tärkeä lisä torpparien ja talonpoikien elinkeinoon. Savotoille lähdettiin, kun heinänteko suoniityillä päättyi, ja joskus kaukaisilla hakkuutyömailla oltiin koko talvi.

Sahalaitosten toiminta vilkastui 1800-luvun lopulla, kun Pohjanlahden rannikon isot tehokkaat höyrysahat otettiin käyttöön. Iijoki oli erinomainen puun kuljetusväylä. Metsistä korjattiin sahoille vain suurimmat tukkipuut, jotka sitten kuljetettiin talvisin hevosilla uittoväylien varrelle. Syötteen alueen lukuisat metsäpurot mahdollistivat tukkien uittamisen Iijokeen. Puroihin rakennettiin uittopatoja, ns. tammia, joilla purojen latvoille nostettiin lumien sulamisvettä. Lisäksi purojen kapeikkoihin rakennettiin uittorännejä tukin kulkua helpottamaan. Savottakämppien sekä uittopatojen ja -rännien jäänteitä löytyy yhä puiston alueelta.

Suursavotoita oli Syötteen ja Sarakylän ympäristössä vielä 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin maksettiin sotakorvauksia entiselle Neuvostoliitolle. Viimeiset isot savotat juuri nykyisen Syötteen kansallispuiston alueella olivat kuitenkin 1900-luvun alkupuolella. Suuret savotat sijoittuivat Jaaskamonvaaran ympäristöön. Vanhojen metsien runsaus kansallispuiston alueella osoittaa, että laajamittainen metsätalous ei ole yltänyt korkealla sijaitseviin lakimetsiin, joilta puun korjaaminen ja kuljetus olisi ollut vaivalloista ja kallista.

Eränkäynti

Pyyntikulttuurilla on Syötteellä vuosituhansia jatkuneet perinteet. Paikallisen väestön keskuudessa erätalous säilytti 1700- ja 1800-luvuilla tärkeän sijan, ja joillekin vähävaraisille se oli elinehto vielä 1900-luvunkin puolella. Laittomat pyydykset, kuten ansat ja loukut, olivat yleisiä valtionmetsissä. Erätalous jätti jälkeensä monia siihen viittaavia paikannimiä kuten esimerkiksi Hirvikumpu, Hirvihete, Peuransuo, Ahmasuo, Oravivaara, Hanhilampi jne. Kansallispuiston korkein vaara, Pyhitysvaara (422 metriä merenpinnan yläpuolella) on perimätiedon mukaan paikka, jossa on kautta historian uhrattu pyyntionnen varmistamiseksi. Vanhan eräkulttuurin pyyntimenetelmiä, riistaeläimiä ja niiden elinympäristöjä esittelee Syötteen ansapolku.

Porotalous

Syötteen alueelle saapuneet uudisasukkaat omaksuivat poronhoidon taidot metsäsaamelaisilta 1700-luvulla. Porotalous ja kaskiviljely tarvitsivat toisiaan, sillä polttamista odottamaan ja kuivumaan kaadettujen kuusimetsien naava ja luppo olivat porojen talviruokaa. Kaskenpolton laajentuessa ja yleistyessä olivat hyvät kaskimaat usein kaukana ja erätalonpojat tarvitsivat poroja kuljettamaan heinää ja kaskiviljaa pitkillä ja vaikeakulkuisilla taipaleilla. Näin kehittyi käytännöllinen poronruokinnan ja kaskiviljelyn yhdistelmä, jolla toimeentuloa hoidettiin.

Poronlihasta alkoi 1800- luvun loppupuolella muodostua yhä tärkeämpi kauppatavara poron muiden käyttömuotojen jäädessä taka-alalle. Samoihin aikoihin alettiin perustaa poropaliskuntia eli poronhoitoyhtymiä, jotka ovat edelleen käytössä. Lisätietoja paliskunnista ja poronhoidosta saa paliskuntain yhdistyksestä (www.paliskunnat.fi).

Muinaisjäännökset

Esihistoriallisen ajan ihmistoiminnan jälkiä löytyy lähinnä kuoppajäännöksinä, kuten pyyntikuoppia. Lisäksi Ahmavaaran rakka-alueella sijaitsee useita kivilatomuksia. Kivet on koottu kesäaikaan, ja ne on ollut tarkoitus siirtää talvella asumuksiin tulisijojen rakentamiseksi. Rakkakivien ohella kansallispuiston alueelta löytyy historiallisen ajan jäänteitä niittysaunojen ja -latojen sekä porokämppien pohjia, savottakämppien raunioita sekä tervahautoja. Mielenkiintoisia ovat myös erilaiset merkkipuut, joihin on kaiverrettu kuolinvuosia tai metsästystapahtumia.